Vi har nu kommit till den punkten att jag äntligen kan berätta offentligt vad Joni dog av. Han hade fått ett epileptiskt anfall i sömnen och det var det som tog min brors liv. Detta fick vi veta dagen innan julafton 2010. Det har varit lite oklarheter kring fallet så jag har bestämt att hålla tyst tills allt är säkert. Nu menar jag inte själva dödsorsaken utan andra saker kring hans bortgång.

Jag försöker dra det gott och kort: Vi i familjen blev lite misstänksamma efter vi fick beskedet. Vi beslutade att be Socialstyrelsen reda ut saken för säkerhets skull.  Joni hade tidigare visat tecken på utvecklat epilepsi.

I december 2011 kom beskedet avseende utredningen. Joni hade dött pga. ett sjukvårdsfel. Han hade inte fått den vården som hade varit nödvändigt vid behandlingen. Därav kan man dra slutsatsen att om han hade fått medicinen i tid, som vi själva bad om, så hade Joni varit vid liv nu. Vi hade aldrig behövt begrava han, vara utan han och sörja med våra frågor. Han hade fått börja gymnasiet precis som han hade planerat och leva.

Jag kan inte gå in på detaljer i nu läget, då saken inte är riktigt klar. Vi vet idag vilka som är ansvariga för hans död, men det är en lång process som måste redas ut innan vi kan anse att saken är klar i helhet.

Detta inlägg publiceras med mammas och pappas tillstånd, då vi alla känner att Jonis vänner och våra vänner har rätt att veta vad som egentligen hände med han. En del av er vet mer än jag idag har skrivit, ni vet det av orsaken att ni står Joni och våran familj väldigt nära och vi vet att ni inte sprider saken vidare innan det är lägligt.

Jag konstaterar bara nu att vi har fått lite extra på sorgen, vi har även fått känslor som arghet och tvivel. Jag hoppas att ingen som mister en närstående behöver någonsin gå igenom det vi har gjort.

Olemme nyt tulleet siihen pisteeseen, että voin viimein yleisesti kertoa miksi Joni kuoli. Hän oli saanut nukkuessaan epileptisen kohtauksen, se vei veljeni elämän. Tämän tiedon saimme päivää ennen jouluaattoa 2010. Asiassa on ollut joitain epäselvyyksiä, joten olen ollut hiljaa niin kauan kuin asia on ollut varma. En nyt tarkoita itse kuolinsyytä vaan muita hänen poisnukkumiseensa liittyviä asioita.

Lyhyestä virsi kaunis: Perheemme tuli hieman epäileväksi tämän tiedon jälkeen. Siksi päätimme pyytää sosiaalihallitusta tutkimaan asian. Jonilla oli aiemmin ollut oireita jotka viittasivat epilepsiaan.

Joulukuussa 2011 tuli tutkimus päätös. Joni oli kuollut hoitovirheen takia. Hän ei ollut saanut välttämätönta hoitoa joka olisi ollut tarpeellinen tässä tapauksessa. Tästä päädymme looputulokseen että, jos hän olisi saanut lääkkeet ajoissa, joita itse pyysimme, olisi Joni nyt elossa. Meidän ei olisi koskaan tarvinnut haudata hänta, olla ilman häntä tai surra kysymystemme kanssa. Hän olisi saanut aloittaa lukion suunnitelmiensa mukaan ja hän olisi saanut elää.

En voi vielä käsitellä yksityiskohtia tarkemmin, asia ei ole aivan loppuun käsitelty. Tiedämme nyt kuitenkin ketkä ovat vastuussa hänen kuolemastaan, mutta edessä on pitkä prosessi joka on selvitettävä ennen kuin asia on täysin käyty läpi.

Tämä kirjoitus julkaistaan äidin ja isän luvalla, koska kaikki koemme että Jonin ystävillä ja meidän ystävillämme on oikeus tietää mitä hänelle todella tapahtui. Osa teistä tietää asiasta enemmän kuin tänään olen kirjoittanut, johtuen siitä että olette perheellemme läheisiä ja tiedämme että ette levittele asiaa eteenpäin ennen kuin se on ajankohtaista.

Totean nyt vain, että olemme surumme lisäksi saanet muutakin, tunteita kuten viha ja epäilys. Toivon ettei kenenkään läheisensä menettävän koskaan tarvitse käydä läpi sitä mitä me olemme saaneet kokea.

Det har gått så länge sen sist jag skrivit, men alla förstår nog att det är inte lätt att skriva om det här. Det kräver så mycket styrka. Här kommer nu pappas och mammas blomstervärs, min blomstervärs och mitt minnestal till Joni, som jag läste på hans minnesstund.

Pappas och mammas text:

Jag gick för att bli en ängel,
Men varje morgon önskar jag er god morgon
och skriver det på den blåa himmelen.
När det blir kväll, ägnar jag en bön för mina kära.
Och under månen och stjärnbältet
Önskar jag mina kära god natt.

Min text:

Jag viskar ömt dom orden, dom vackraste jag vet.
Du var mitt allt på jorden och i all evighet.

Minnestalet:

Tack för att ni kommit med oss för att ledsaga Joni till himmelen.
Jag vill nu berätta om känslorna som min kära lillebror väcker i mig.
Jag har aldrig varit så stolt över någon annan än jag varit över Joni. Det har alltid varit en stor glädje för mig att berätta om min lillebror för andra.
Vi har alltid varit väldigt nära och viktiga för varandra. Nu känner jag att hälften av mig är borta och jag har det svårt att förstå mig alls på hela saken.
Ändå finner jag tröst i dom kära varma minnen vi har tillsammans. Vi har skrattat och gråtit och skrattat igen, tillsammans har vi klarat oss genom allt.
Dom minnerna och Joni finns i mitt hjärta för alltid.
Mitt i sorgen värmer det mig att höra att ni känner Joni likadan som jag gör. Han är snäll, glad, omtänksam, hjälpsam och pålitlig. Jag har alltså den bästa lillebror man kan få. Det är många som säger att det är något speciellt med Joni, så har även jag alltid känt. Jag har inte vetat vad det där speciella är, men nu tror jag att jag har ett svar.
Jag fick i nästan 16 år låna en ängel som bror.

Taas on mennyt niin kauan viime kirjoituksesta, mutta kaikki varmaan ymmärtävät ettei tämä ole helppoa kirjoitettavaa. Tämä vaatii niin paljon voimaa. Tässä tulevat nyt isän ja äidin kukkalaitteen teksti, minun kukkalaitteeni teksti ja muistopuhe Jonille, jonka luin muistotilaisuudessa.

Isän ja äidin teksti:

Enkeliksi lähdin,
mutta hyvän huomenen toivotukset
taivaan sineen kirjoitan.
Illan tullen rukoukset rakkailleni omistan.
Ja alta kuun, tähtivyön toivotan
rakkailleni hyvän yön.

 
Minun tekstini:
Kuiskaan hellästi ne sanat, ne kauneimmat jotka tiedän.
Olit kaikkeni maan päällä ja ikuisesti.

Muistopuhe:

Kiitos että olette tulleet kanssamme saattamaan Jonin taivaaseen.
Haluan nyt kertoa tunteistani joita rakas pikkuveljeni minussa herättää.
En koskaan ole ollut niin ylpeä kenestäkään kuin Jonista. Minulle on aina ollut suuri ilo kertoa pikkuveljestäni muille. Me olemme olleet todella läheisiä ja tärkeitä toisillemme aina. Nyt tuntuu että puolet minusta on poissa ja minun on vaikea ymmärtää koko asiaa. Saan kuitenkin lohtua rakkaista lämpimistä muistoista joita meillä yhdessä on. On ollut naurua, itkua ja taas naurua, yhdessä olemme selvinneet kaikesta. Ne muistot ja Joni ovat sydämessäni aina.
Surun keskellä minua lämmittää kuulla, että te tunnette Jonin samanlaisena kuin minä. Hän on kiltti, iloinen, ajattelevainen, auttava ja luotettava. Minulla on siis paras pikkuveli jonka voi saada. Monet sanovat että Jonissa on jotain erikoista, minustakin on aina tuntunut siltä. En ole tiennyt mitä se erikoinen on, mutta nyt luulen että minulla on vastaus.
Sain melkein 16 vuotta lainaksi veljekseni enkelin.

Det här inlägget har djöjt, jag har samlat mod för att skriva den. Den här kommer nog vara den svåraste av alla. Jag har länge vetat vad jag vill skriva men har inte vågat förrän nu.

Dagen började med att familjen, släkten och några vänner samlades vid kapellet, det var vid 8 tiden på morgonen. Du skulle hem en sista gång.

Kistan lyftes till bilen, mamma åkte med dig, efter er körde jag och pappa med morbror. Sen efter oss följde alla i sin ordning. Vi körde genom Kuivakangas, stannade vid farmors hus en minut och satt tysta, flaggan i halvstång. Vi valde det här för att när du åkte moped in till Övertorneå körde du stora vägen, men jag vet att alltid när du skulle hem, körde du förbi farmors hus för att se om hon var hemma. Färden kändes som en evighet, visst vi körde sakta, men det var så otroligt tungt att se på kistan i bilen framför sig.

Hemma hade vi gjort i ordning en plats för dig, en lövsal under tallarna, som vi dekorerade med rönnkvistar och bär och några silvriga fjärilar. Vi ville inte ha en vanlig som man brukar göra av tall- eller grankvistar, det kändes kallt och gammalt. Vi tänkte att du är mycket yngre än vad man brukar vara när man begravs, så det kändes bättre med något varmare dekoration. Där fick alla gå in till dig och säga vad man ville eller bara stå tyst ett tag och tänka, jag minns att jag var till dig minst 5 gånger, jag hade så mycket att säga till dig. Innan vi åkte till kyrkan, stod alla tysta på gården och lyssnade ”Teinienkeli” av Rauli Badding Somerjoki. (Tonårsängeln)

Vi körde sakta till kyrkan, lite före tolv var vi framme och du bars in. Jag ordnade blommorna med Siw från blomsteraffären, så att dom var i rätt ordning när folk skulle fram och läsa sin.

Jag har nog aldrig varit på en sån fin och varm begravning, fast det var det jobbigaste man någonsin varit med om, hade man en lugn varm känsla under hela gudstjänsten. Efteråt har även alla släktingar berättat hur mycket dom tyckte om begravningen, att den var unik och ovanlig, precis som jag kände varm och lugn. Stefan Aro pratade så fint om dig, fast han hade det svårt, har aldrig sett en präst ha det så tungt att genomföra en begravning. Han pratade både finska och svenska, så alla verkligen förstod va han ville säga om dig. Psalmerna var valda så att dom alla fanns både på svenska och finska och bara sådana som var bekanta för dig.

Vi, mamma, pappa och jag gick fram först för att läsa våra blommor, Stefan läste mammas och pappas, versen var ganska lång, så dom orkade inte själva läsa den, sen var det min tur, jag klarade den, på båda språk, vet inte om alla hörde va jag sa men den berättade kort och fint vad jag känner för dig. (Jag skriver verserna i ett separat inlägg, samt mitt minnestal för dig)

Jag minns inte riktigt i vilken ordning allt gick, man var så chockad och grät för det mesta, och försökte bara koncentrera sig på Stefans tal och jag hade stress över att allt gick rätt till. Ja du vet, jag kan inte tappa kontrollen, allt måste vara rätt!

Här vill jag tacka Saana både från mig och mamma och pappa. Saana sjöng en låt till Joni, Rakkauden haudalla (Vid kärlekens grav) av Juice Leskinen. Jag förstår inte hur du klarade av det så fint! Joni sa efter eran skolavslutning att han tyckte det var fint när du sjöng den i Svanstein kyrka, att det var en fin låt och du sjöng den så bra. Kan inte annat än att hålla med han, har allt på film från skolavslutningen och vi har sett på den ofta. Den låten passade så bra just på brorsans minnesgudtjänst, vi skulle ju begrava våran kära Joni. Ett varmt tack till dig lilla älskling, du gjorde det så speciellt.

Efter kyrkan skulle du till kyrkogården, vi hade valt Skogskyrkogården som jag berättat tidigare. Alla från kyrkan följde med. Där sänktes du ner, kändes som att jag kvävs när som helst. Sen lämnade man sina blommor vid graven och stod tyst en stund där bredvid. Kände att jag hade lika bra kunnat hoppa ner i graven med dig, ville inte att du skulle vara ensam där, och vi skulle alltid vara tillsammans du och jag… förstår inte alls…

Alla dina klasskompisar var med, varenda en kastade ner en röd ros till dig, det var otroligt vackert.

Vi sjöng en psalm och till sist kastade jag ner sand från gården hemma. Vi kände att det är bra att när du begravs så är den första sanden hemifrån, ditt hem som du älskade så mycket. Mamma och pappa höll i mig på var sin sida, så vi gjorde det tillsammans.

Efter det åkte alla till minnesstunden på Kuivakangas Folketshus, vi valde det istället för församlingshemmet för vi har hyrt Folketshus ibland när vi bakat rågbröd osv. Vi hade alltid så kul där, minns att dom hade ett pingisbord, vi kunde spela i timmar och skratta åt varann när andra bakade. Sen så har inte Korva egen Folketshus, vi tillhör Kuivakangas istället, det kändes att det är nära hem också. Till dukningen användes dock Korvas egen byaporslin, det är klart vi skulle ha den som en symbol för var vi bor.

Kvällen innan hade vi varit där och förberett allt, fixat alla bord på sin plats och dukat klart. Blommorna på bordsdekorationerna hade jag valt, det var meningen att jag gör dom själv, men jag höll på med smörgåstårtan så jag hann aldrig, moster Tuija och min gudmor Jaana hjälpte till och gjorde i ordning dom. Jag vet inte riktigt vad var och en gjorde, men jag vet att alla gjorde nåt och jag tackar varmt för det. Utan er hjälp hade vi nog aldrig blivit klara.

Stämningen lättade lite på minnesstunden, Stefan höll ett fint tal, han berättade om dig och din klass, hur du hade varit på konfirmationen sommaren innan och hur han upplevde dig som person, det var ett väldigt vackert tal. Den höll han på svenska och jag översatte till finska, det var inte lätt men vi klarade det fint ändå.

På ett bord hade vi framme din bild, två vita långa ljus och blåa rosor (dina favoriter) och så hade vi även framme en digital fotoram med massa bilder på dig, från sen du föddes till den sista som var tagen på Övertorneå cruising fyra dagar innan du somnade in, alla fick gå fram och se på bilderna i lugn o ro och tänka på dig. Vi fick även en minnesbok från skolan, där hade nästan alla elever och lärare från Svanstein skrivit nåt fint till dig, boken gick runt bland alla och var och en fick skriva en hälsning till dig. Boken börjar med en bild på dig som Maija tagit på skolavslutningen. Jag tycker om boken, har läst genom den flera gånger, det värmer att få läsa alla fina hälsningar.

Jag höll ett tal om dig, det var så svårt, jag skakade och grät, men försökte hålla mig tuff och klarade av att läsa genom den på båda språken. Jag minns när vi började planera din begravning, så sa jag åt mamma och pappa att jag måste hålla ett tal, för den måste vara på finska och svenska, så det måste vara jag som håller den. Jag funderade länge vad jag skulle säga om dig, inte för att det var svårt att komma på nåt, jag hade nog pratat fast i 10 timmar om hur underbar du är. Det svåra var att få med det viktiga, få det att låta bra och inte för långt, för den skulle ju vara 2 gånger. Men sen en dag i bilen, jag minns att vi var på väg till Öjebyn för jag och mamma skulle tatuera oss, då kom det, allt var rätt och sen när vi kom hem så skrev jag upp allt. Efter talet lyssnade vi en låt, samma som vi hade lyssnat på hemma, men nu var den på engelska, originalet Teenangel av Mark Dinning.

Efter talet och låten blev allt för mycket, jag skakade och kände att jag får panik, jag satt säkert en 40 minuter i hallen bakom köket och försökte samla mig.

Jag har räknat lite grovt att det var över 60 personer som kom och tog farväl av dig, det fanns många som jag inte alls kände, en del kunde inte komma och hade skickat blommor, men sammanlagt mindes närmare 100 personer dig. Det känns bra men inget ovanligt, jag vet att folk tyckte om dig, jag har hört att du var väldigt snäll, rolig och omtänksam, precis som jag känner dig, jag kan inget annat än att vara stolt över dig, varje människa som jag har pratat med, har bara berättat fina, varma saker om dig.

Jag vill tacka speciellt Stefan Aro för ditt trygga och varma sätt att vara och för dom vackra orden om Joni, du gjorde det hela mycket enklare för oss. Tackar även av hela mitt hjärta Maritta Sandqvist från begravningsbyrån, du är helt underbar, du ordnade allt så fint, med respekt och stor kärlek. Du såg till att gjordes så att det kändes ”Det här är precis som Joni vill ha det”. Sen även tackar jag Mellankiipijät Ry scouterna med ledning av Aija Koskinen, ni tog hand om serveringen och kokade tom. kaffet med en riktig kaffepanna på det gamla sättet, så som Joni älskade att dricka sitt kaffe. Otroligt duktiga och fina människor, ni såg till att vi behövde inte oroa oss för nåt på minnesstunden, tack för allt.

Det var en lång, jobbig dag, men samtidigt varm och fin. Jag känner att vi lyckades bra, jag tror att så hade du velat ha det.

Jag måste säga att jag hade velat slippa uppleva den dagen helt, har alltid tänkt att jag dör före dig, jag är äldre och sjuk, kan inte förstå att du som är mycket yngre och helt frisk skulle bort före mig, men det är så dom säger, dom bästa tas bort först.

Tämä kirjoitus on kestänyt, olen kerännyt voimia tätä varten. Tämä on varmasti kaikkein vaikein. Olen jo kauan tiennyt mitä haluan kirjoittaa, mutta en ole uskaltanut kuin vasta nyt.

Päivä alkoi kun perheesi, sukusi ja joitakin ystäviä kokoontui kappelille, 8 aikaan aamulla. Kävisit kotona viimeisen kerran.

Arkku nostettiin autoon, äiti tuli sinun kyytiisi, seuraavana minä ja isä äidin veljen kanssa. Sen jälkeen kaikki omassa järjestyksessään. Ajoimme Kuivakankaan läpi, pysähdyimme mummon talon kohdalla ja olimme minuutin hiljaa, lippu oli puolitangssa. Valitsimme näin koska kun ajoit mopolla Övertorneålle, menit kylälle aina isoa tietä, mutta tiedän että kun tulit kotiin päin ajoit aina mummon ohi, että näit jos he olisivat kotona. Matka tuntui ikuisuudelta, ajoimme kyllä hiljaa, mutta raskainta oli katsoa arkkua edellä ajavassa autossa.

Kotona olimme järjestäneet sinulle paikan, lehtimajan mäntyjen alle, joka koristeltiin pihlajan oksilla ja marjoilla ja muutamilla hopeisilla perhosilla. Emme halunneet tavallista, joka yleensä tehdään kuusen tai männyn oksista, se tuntui niin kylmältä ja vanhalta. Ajattelimme että olet paljon nuorempi kuin yleensä kun joku haudataan, joten tuntui paremmalta valita lämpimämpi koristelu. Sinne saivat mennä sisään ja sanoa mitä halusivat tai vain olla hetken hiljaa ja ajatella, muistan että kävin luonasi ainakin viidesti, minulla oli niin paljon sanottavaa sinulle. Ennen kuin lähdimme kirkkoon, seisoimme kaikki hiljaa pihalla ja kuuntelimme Rauli Badding Somerjoen kappaleen Teinienkeli.

Ajoimme kirkkoon hiljaa, vähän ennen 12 olimme perillä ja sinut kannettiin sisälle. Järjestin kukat kukkakaupan Siwin kanssa, niin että ne olivat oikeassa järjestyksessä kun jokainen vuorollaan menisi eteen lukemaan omansa.

En ole koskaan ollut niin hienoissa ja lämpimissä hautajaisissa, vaikka se olikin raskain kokemani päivä, niin koko jumalanpalveluksen ajan oli rauhallinen ja lämmin olo. Jälkeenpäin myös kaikki sukulaiset ovat kertoneet, miten paljon he pitivät hautajaisista, se oli ainutlaatuinen ja erikoinen, aivan kuten minäkin tunsin, rauhallinen ja lämmin. Stefan Aro puhui sinusta niin kauniisti, vaikka hänellä oli vaikeaa, en ole koskaan nähnyt pappa jolla on ollut niin vaikeaa pitää hautajaiset. Hän puhui suomeksi ja ruotsiksi, jotta kaikki todella ymmärtäisivät mitä hän halusi sinusta sanoa. Virret oli valittu niin että ne voi laulaa ruotsiksi ja suomeksi ja vain sellaisia jotka sinä osasit.

Me, äiti, isä ja minä menimme luoksesi ensimmäisenä lukemaan kukkamme, Stefan luki äidin ja isän, värssy oli aika pitkä, joten he eivät itse jaksaneet lukea sitä, sitten oli minun vuoroni, onnistuin, kummallakin kielellä, en tiedä kuulivatko kaikki mitä sanoin, mutta kerroin lyhyesti ja kauniisti mitä tunnen sinua kohtaan. (Kirjoitan värssyt ja muistopuheeni sinulle erikseen)

En oikein muista missä järjestyksessä kaikki meni, olimme vieläkin shokissa ja itkimme enimmäkseen ja yritin keskittyä Stefanin puheeseen ja hermoilin koko ajan että kaikki menisi oikein. Tiedäthän, en voi hellittää hetkeksikään, kaiken on oltava oikein!

Tässä haluan kiittää Saana omasta ja äitini ja isäni puolesta. Saana lauloi Jonille laulun, Juice Leskisen Rakkauden haudalla. En ymmärrä miten pystyit! Joni sanoi koulun loppumisenne jälkeen että oli niin hienoa kun lauloit sen Svansteinin kirkossa, hän sanoi myös että se on hieno laulu ja lauloit sen niin hyvin. En voi muuta kuin olla samaa mieltä, olen videoinut koko kevätjuhlan ja olemme katsoneet sitä usein. Laulu sopi niin hyvin veljeni muistojumalanpalvelukseen, olimmehan hautaamassa rakasta Joniamme. Lämmin kiitos sinulle pikku rakas, teit siitä niin eityistä.

Kirkon jälkeen sinut piti viedä hautausmaalle, valitsimme Metsähautausmaan kuten kerroin aiemmin. Kaikki kirkossa olleet tulivat mukaan. Sinut laskettiin alas, tuntui että tukehdun millä hetkellä hyvänsä. Sitten kaikki veivät kukkansa haudan viereen ja seisoivat vieressäsi hetken hiljaa. Tuntui että olisin yhtä hyvin voinut hypätä hautaan kanssasi, en halunnut sinun olevan yksin, ja meidänhän piti aina olla yhdessä…en ymmärrä ollenkaan…

Kaikki luokkatoverisi olivat mukana, jokainen heitti sinulle punaisen ruusun, se oli niin kaunista.

Lauloimme virren ja viimeiseksi heitin mukaan hiekkaa joka oli tuotu kotipihasta. Tunsimme että olisi hyvä että kun sinut haudataan, ensimmäinen hiekka olisi kotoa, kotoasi jota rakastit niin paljon. Äiti ja isä pitivät minusta kiinni, kummaltakin puolelta, joten teimme sen yhdessä.

Sen jälkeen lähdimme kaikki muistotilaisuuteen Kuivakankaan kansantalolle, valitsimme sen seurakuntatalon sijaan, koska olimme vuokranneet kansantaloa joskus aiemmin kun leivoimme ruisleipää ym. Meillä oli aina niin hauskaa siellä, muistan että siellä oli pingispöytä, pelasimme tunteja ja nauroimme toisillemme kun toiset leipoivat. Sitten Korvan kylällä ei ole omaa kansantaloa, vaan kuulumme Kuivakankaaseen, se oli myös lähempänä kotia. Kattauksessa käytettiin Korvan omia kyläposliineja, tietysti käytimme niitä, symbolina paikalle jossa asumme.

Edellisenä iltana laitoimme siellä kaiken valmiiksi, pöydät paikoilleen ja kattaukset valmiiksi. Pöytäkoristeiden kukat valitsin itse, oli tarkoitus että teen ne itse, mutta tein voileipäkakkua enkä millään ehtinyt, niinpä Tuija täti ja kummitätini Jaana auttoivat ja asettelivat ne valmiiksi. En oikein tiedä mitä itse kukin teki, tiedän kyllä että kaikki tekivät jotain ja kiitän siitä lämpimästi. Ilman teidän apuanne, emme varmaan olisi saaneet kaikkea valmiiksi.

Tunnelma keveni hieman muistotilaisuudessa, Stefan piti hienon puheen, hän kertoi sinusta ja luokastasi, millainen olit ollut rippikoulussa edellisenä kesänä ja siitä millaisena henkilönä hän sinut koki, se oli oikein kaunis puhe. Hän piti puheen ruotsiksi ja minä käänsin suomeksi, se ei ollut helppoa mutta selvisimme siitä hienosti.

Yhdelle pöydälle olimme laittaneet valokuvasi, kaksi pitkää valkoista kynttilää ja sinisiä ruusuja (suosikkejasi) ja sitten meillä oli esillä myös digitaalinen valokuvakehys jossa oli paljon kuvia sinusta, alkaen siitä kun synnyit, aina viimeiseen, jonka otin Övertorneån jenkkiautokokoontumisessa neljä päivää ennen kuin nukuit pois, kaikki saivat mennä katsomaan kuvia rauhassa ja ajatella sinua. Saimme myös muistokirjan koululta, siihen ovat kirjoittaneet melkein kaikki Svansteinin oppilaat ja opettajat, jotain kaunista sinulle, kirja kiersi ympäri ja kaikki saivat kirjoittaa siihen terveisensä sinulle. Kirja alkaa kuvalla sinusta, jonka Maija oli ottanut koulun päättäjäisissä. Pidän kirjasta, olen lukenut sen monta kertaa, lämmittää kun saa lukea kaikki kauniit terveiset.

Pidin sinusta puheen, se oli niin vaikeaa, vapisin ja itkin, mutta yritin pysyä kovana ja sain sen luettua kummallakin kielellä. Muistan kun aloimme suunnittelemaan hautajaisiasi, sanoin äidille ja isälle että minun on pidettävä puhe, koska sen on oltava suomeksi ja ruotsiksi, niin minun pakko pitää se. Mietin pitkään mitä sanoisin sinusta, ei siksi että olisi ollut vaikeaa keksiä sanottavaa sinusta, olisin varmaan puhunut vaikka 10 tuntia siitä miten ihana olet. Vaikeinta oli saada mukaan tärkeät asiat, saada se kuulostamaan hyvälle, eikä se saanut olla liian pitkäkään, koska se luettaisiin kahdesti. Sitten yhtenä päivänä autossa, olimme menossa Öjebyhyn ottamaan tatuointeja minulle ja äidille, silloin se vain tuli, kaikki oli oikein ja kun tulimme kotiin kirjoitin sen paperille. Puheen jälkeen kuuntelimme laulun, saman kuin kotona, mutta nyt englanniksi, alkuperäisen Teenangel, esittäjänä Mark Dinning.

Puheen jälkeen tuntui että kaikki oli liikaa, vapisin ja tuntui että panikoin, istuin varmaan 40 minuuttia eteisessä keittiön takana ja yritin kasata itseni.

Laskin karkeasti että yli 60 henkeä tuli hyvästelemään sinut, montaa heistä en edes tuntenut, kaikki eivät voineet tulla ja he olivat lähettäneet kukkia, mutta yhteensä noin 100 ihmistä muisti sinua. Se tuntuu hyvältä mutta ei ihmeelliseltä, tiedän että ihmiset pitivät sinusta, olen kuullut että olet erittäin kiltti, hauska ja ajattelevainen, aivan kuten sinut itsekin tunsin, en voi muuta kuin olla ylpeä sinusta, jokainen jonka kanssa olen puhunut on kertonut vain kauniita lämpimiä asioita sinusta.

Haluan kiittää erityisesti Stefan Aroa turvallisesta ja lämpimästä tavastasi olla ja niistä kauniista sanoista joilla kerroit Jonista, teit kaikesta meille paljon helpompaa. Kiitän myös koko sydämestäni Maritta Sandqvistia hautaustoimistosta, olet aivan ihan, järjestit kaiken niin kauniisti, kunnioituksella ja suurella rakkaudella. Huolehdit että kaikki tehtiin niin että tuntui että ”Juuri näin Joni olisi halunnut”. Sitten kiitän myös Mellänkiipijät Ry.n partiolaisia Aija Koskisen johdolla, huolehditte tarjoilusta ja keititte kahvitkin oikealla kahvipannulla vanhaan tyylin, juuri niin kuin Joni rakasti juoda kahvinsa. Todella osaavia ja hienoja ihmisiä, järjestitte kaiken niin ettei meidän tarvinnut huolehtia muistotilaisuudesta, kiitos kaikesta.

Se oli pitkä raskas päivä, mutta samalla lämmin ja kaunis. Tunnen että onnistuimme hyvin, luulen että niin sinä olisit sen halunnut olevan.

Täytyy sanoa etten koskaan olisi halunnut kokea sitä päivää, olen aina ajatellut että minä kuolen ennen sinua, olen vanhempi ja sairas, en voi ymmärtää että sinä joka olet paljon nuorempi ja täysin terve lähdit ennen minua, mutta niinhän sitä sanotaan, että parhaat haetaan ensin.

Här emellan var också din födelsedag, du fyllde 16. Den dagen var jätte jobbig, allt kändes så hopplöst. Du och pappa är födda samma dag, 18 augusti. Han hade nog än ännu svårare dag än vi andra. Ni har trots allt firat eran födelsedag tillsammans i 15 år. Vi tänkte först att det får bara bli en dålig dag med alla andra dagar, men sen kom vi på att du hade velat fira födelsedagen. Det var ingen glad stämmning, vi grät bara för det mesta. Men vi köpte en glasstårta som du tycker om och släkten kom på besök. Mina gudföräldrar var också här då, tur. Dom har varit till så stor stöd under den här tiden att jag kan inte annat än tacka av hela mitt hjärta. Våra familjer har så fina minnen tillsammans, skönt att dom finns kvar.

Du kom tillbaka till Övertorneå den 26 augusti nångång på eftermiddagen.

Nästa dag den 27 augusti, exakt en månad efter att du somnade in, fick vi se dig för sista gången.Vi samlades utanför vårdcentralen, alla som nu kunde komma. Maritta kom med kistan från Finland.

Vi var mamma, pappa, jag, farmor, farbror, faster, Serena, Henrik, fasters man och Ritva. Sedan Maritta och Tiina från begravningsbyrån och Maire sjuksköterskan från vårdcentralen. Vi gav dina kläder och smycken till Maritta, dom fixade allt, medans vi väntade utanför. Sedan kom Maritta och bad oss komma in. Mamma gick först med farbror, jag stannade ute med pappa och dom andra, farmor gick också in. Jag och pappa funderade på om vi vågar se på dig. Jag var livrädd. Men sen kom farbror och sa åt oss vi måste komma, jag frågade även mamma vad hon tyckte, jag ville se dig, men var rädd fortvarande. Hon tyckte att det gick bra.

Vi gick in med pappa samtidigt. Jag glömde bort allt annat när jag såg dig, jag minns inte ens vilka var där inne hos dig, jag såg bara dig. Du låg och sov i kistan, så fridfullt, lika fin som alltid. Min vackra bror, min ängel. Jag pratade med dig, som ingen annan hade varit i rummet, jag koncentrerade mig bara på dig och var helt omedveten om vad dom andra gjorde eller sa.

Du hade dina favoritjeans, den nya fina skjortan och dina favoritskor, halsbandet med finska lejonet och den nya fina kepsen la vi på din axel. I din ficka la mamma ditt mopedkort, foton på oss alla och alla släktingar som var viktiga för dig och ett morrhår från Klumpen. Sedan fick du med dig även en kopia på din lönebesked, du fick aldrig göra nåt roligt med dina pengar från sommarjobbet, dom kom samma dag du somnade in. Vi gjorde det för att du av någon anledning skämtade om att du skulle köpa får för alla pengar. Så vi tänkte att dom vackraste fåren finns ju i himmelen, du kan ju köpa fåren där när du inte hann göra det här på jorden. Allt det här känns viktigt, vi tänkte att du hade velat ha med dig dom här sakerna så det fick bli så.

Jag smekte ditt mjuka hår, dina kinder, som var lite röda, som att du hade bastat nyss. Du såg så lugn ut när du sov att jag vet att du har det bra. Men än väntade jag på att du skulle vakna, jag ville bara ta dig hem. Det såg ut som att du bara sov helt vanligt och jag hade så svårt att acceptera att från den sömnen du sov gick det inte att väcka dig hur mycket jag än ville det.

Vi sjöng en psalm och alla fick ta en sista farväl. Serena och Henrik fick inte se dig. Det förstår man ju, Serena är bara 5 år, hon har svårt att förstå att du är borta, mycket svårare än vi vuxna har det. Det hade varit för mycket för henne. Det är nästan omöjligt att ge henne en förklaring som hon är nöjd med, det går knappt att förklara åt henne. Och Henrik är så liten att han hade inte förstått alls, varför du är där, han hade nog försökt väcka dig, precis som jag ville göra. Serena har pratat med mig flera ggr om dig, hon är så ledsen när du inte spelar fotboll med henne nå mer, och sen undrade hon om du hör henne och ser henne från himmelen. Jag berättade att Joni ser henne hela tiden, han hör allt Serena säger och vakar över henne. Då var hon ganska nöjd, men hon tyckte det var ändå orättvist. Och det är ju det, inget är mer orättvist än att du är borta. Henrik såg på ditt foto på julafton. Han pekade på den, såg på mig och mumlade något. Det var som att han frågade var hans gudfar är. Han vet att du är borta och saknar dig, man såg det tydligt på hans reaktion med fotot. Men åt han går det inte att förklara alls, inte än, han är för liten.

Nu tappade jag bort mig lite, men tycker att det jag berättade hör till saken. Jag stannade hos dig sist med mamma och pappa, vi tog ett sista farväl tillsammans. Sen minns jag inte om pappa kom ut med mig, men jag gick ut för jag ville inte se när dom stänger kistan, det kändes för tungt. Jag hade nyss sett att du sover fridfullt och ville bevara den synen. Men sen när det var dags att lyfta dig till bilen, ville jag bära. Det var som att jag såg till att allt går rätt till, jag var bara tvungen. Vi körde dig till kapellet vid kyrkan, samtidigt spelade dom klockor. Jag fick sitta i bilen med dig, Maritta körde. Vi hade bestämt att jag fick åka den dagen, mamma skulle åka sen när det var begravning, det är ju så det går rätt till. Framme vid kapellet hade vi en tyst stund, vi stod runt om kring dig vid bilen och lyssnade på klockorna. Det tog länge, men jag kände att dom hade fått spela ännu längre, jag ville inte lämna dig på kapellet, jag var inte färdig, men man var tvungen. Vi bar in dig och sa nåt, jag tror jag sa ”vi ses” eller nåt liknande. På kvällen var vi och tände ljus utanför och stod där ett tag, helt tysta. Magnus och Ritva hade också varit och tänt ett ljus till dig. Vi var dit varje kväll, tills det var dags för din begravning, man kunde inte låta bli, på något sätt var det en tröst att veta att du var där, bara dörren skiljde oss åt. Vi tände ett ljus varje kväll och var bara tysta, vi tänkte på dig.

På nåt sätt kändes det bra att du äntligen var hemma, du var nära och inte 100mil bort, men sen allt annat var bara jobbigt, jag kan inte förstå att det är ens möjligt att du är borta, jag vill inte heller, men med tiden blir jag nog tvungen. Jag ville inte ha dig hem så här, jag ville ha dig tillbaka, levande och glad som du alltid var. Men det är en sak man måste acceptera, livet är orättvist och man får inte alltid det man vill.

Jag hoppas folk förstår vad du betyder för mig, du är allt jag har. Jag minns en dag jag pratade med någon kvinna utanför ishallen, hon ville berätta hur ledsen hon var för våran skull. Jag minns hur jag sa åt henne att jag skulle ge allt jag har om jag fick Joni tillbaka. Hon sa att visst har du det jobbigt, men dina föräldrar lider mest, tänk på dom istället. Jag håller inte riktigt med, jag vet att mamma och pappa har en stor sorg, större kan det inte bli, det är säkert det värsta i världen att förlora sitt eget barn. Men alla har en olika sorg, min är annorlunda än våra föräldrars, mamma känner annorlunda än pappa, ingen sörger likadant. Jag tänker inte påstå att jag sörger mer än någon annan, sorg går inte att mäta. Jag tror den där kvinnan vet inte hur nära syskon kan vara, det är synd. Hon förstod verkligen inte hur mycket jag älskar dig och hur nära vi är. Men sen kan ju jag vara glad att jag fått uppleva hur syskonkärlek är som bäst. Jag hade aldrig kunnat få en bättre bror eller bli lika nära med någon annan. Du är nummer 1 förevigt.

Tässä välissä oli myös syntymäpäiväsi, täytit 16. Se päivä oli todella raskas, kaikki tuntui niin toivottomalta. Sinä ja isä olette syntyneet samana päivänä, 18 elokuuta. Hänellä oli varmasti vielä raskaampi päivä kuin meillä muilla. Olette kuitenkin viettäneet syntymäpäiväänne yhdessä 15 vuoden ajan. Ajattelimme ensin että tämäkin saa olla yksi huono päivä muiden joukossa, mutta sitten älysimme että sinä olisit halunnut viettää syntymäpäivää. Ei ollut mitenkään hyvä ilmapiiri, itkimme vain enimmäkseen. Mutta ostimme sellaisen jäätelökakun josta pidät ja sukulaiset tulivat kylään. Minun kummini olivat myös täällä, onneksi. He ovat olleet niin suuri tuli että etten voi muuta kuin kiittää koko sydämestäni. Perheillämme on yhdessä niin hienoja muistoja, onneksi ne ovat jäljellä.

Sinä tulit takaisin Övertorneålle 26 elokuuta joskus iltapäivällä.

Seuraavana päivänä 27 elokuuta, tasan kuukausi siitä kun nukahdit ikuiseen uneen, saimme nähdä sinut viimeisen kerran. Keräännyimme terveyskeskuksen pihaan, kaikki jotka vain pääsivät.Maritta toi arkun suomesta.

Meitä oli äiti, isä, minä, mummo, setä, täti, Serena, Henrik, tädin mies ja Ritva. Ja sitten Maritta ja Tiina hautaustoimistosta ja Maire sairaanhoitaja terveyskeskuksesta. Annoimme vaatteesi ja korusi Marittalle, he laittoivat kaiken valmiiksi, me odotimme ulkona. Sitten Maritta tuli ja pyysi meitä sisälle. Äiti meni ensin isän veljen kanssa, minä jäin isän ja muiden kanssa ulos, mummukin meni sisälle. Mietin isän kanssa uskallammeko katsoa sinua. Minä pelkäsin kuollakseni. Mutta sitten isän veli tuli sanomaan että meidän on tultava, kysyin vielä äidin mielipidettä, halusin nähdä sinut, mutta minua pelotti vieläkin. Äiti sanoi ettei ollut mitään hätää.

Menin sisälle isän kanssa yhtä aikaa. Unohdin kaiken muun kun näin sinut, en muista edes keitä luonasi silloin oli, näin vain sinut. Sinä nukuit arkussa, niin rauhallisena, yhtä hienona kuin aina olet. Minun kaunis veljeni, minun enkelini. Puhuin sinulle, kuin huoneessa ei olisi ollut muita, keskityin vain sinuun ja olin täysin tietämätön siitä mitä muut tekivät tai sanoivat.

Sinulla oli lempifarkkusi, se uusi hieno kauluspaita ja lempikenkäsi, suomileijona kaulakoru ja sen uuden hienon lippiksen laitoimme olallesi. Äiti laittoi taskuusi mopokorttisi, valokuvat meistä kaikista ja myös kaikista sukulaisista jotka olivat sinulle tärkeitä ja sitten vielä Möykyn viiksikarvan. Sait myös mukaasi palkkakuittisi, et koskaan ehtinyt tekemään mitään hauskaa kesätyörahoillasi, palkkasi tuli samana päivänä kun nukahdit ikuiseen uneen. Tämä siksi että jostain syystä vitsailit ostavasi koko rahalla lampaita. Ajattelimme että kauneimmat lampaat ovat taivaassa, voit ostaa ne lampaat siellä, kun et koskaan ehtinyt tekemään sitä täällä maan päällä. Kaikki tämä tuntuu tärkeältä, ajattelimme että nämä asiat olisit halunnut mukaasi ja niin tehtiin.

Silitin pehmeitä hiuksiasi, poskiasi, ne punoittivat vähän, niin kuin olisit juuri saunonut. Näytit niin rauhalliselta nukkuessasi että tiedän sinun voivan hyvin. Mutta vieläkin odotin että heräät, halusin vain viedä sinut kotiin. Näytti siltä kuin olisit vain nukkunut aivan tavallisesti ja minun oli niin vaikea hyväksyä että unesta jota nukuit, sinua ei voi herättää vaikka kuinka halusinkin.

Lauloimme yhden virren ja kaikki sanoivat viimeiset jäähyväiset. Serena ja Henrik eivät nähneet sinua. Se on itsestään selvää, Serena on vain 5 vuotta, hänelle on tarpeeksi vaikeaa ymmärtää että sinä olet poissa, paljon vaikeampaa kuin meille aikuisille. Se olisi ollut hänelle liikaa. On melkein mahdotonta antaa hänelle selitys johon hän olisi tyytyväinen, hänelle on muutenkin melkein mahdottomuus selittää koko asiaa. Ja Henrik on niin pieni ettei hän olisi ollenkaan ymmärtänyt miksi olet siellä, hän olisi varmaan yrittänyt herättää sinua, niin kuin minäkin olisin halunnut. Serena on puhunut sinusta minulle monta kertaa, hän on niin surullinen kun et enää pelaa jalkapalloa hänen kanssaan, ja sitten hän mietti kuuletko ja näetkö hänet taivaasta. Kerroin että Joni näkee hänet koko ajan, Joni kuulee kaiken mitä Serena sanoo ja vartioi Serenaa. Siihen hän oli aika tyytyväinen mutta oli silti sitä mieltä että koko asia on epäreilua. Ja niinhän se on, mikään ei ole niin epäoikeudenmukaista kuin se että sinä olet poissa. Henrik katseli valokuvaasi jouluaattona. Hän osoitti sitä, katsoi minua ja mutisi jotain. Aivan kuin hän olisi kysynyt että missä kummisetä on. Hän tietää että olet poissa ja kaipaa sinua, se huomasi selvästi siitä miten hän reagoi valokuvaasi. Mutta hänelle ei voi selittää ollenkaan, ei vielä, hän on liian pieni.

Nyt vähän eksyin asiasta, mutta mielestäni kertomani kuuluu asiaan. Jäin luoksesi viimeisenä äidin ja isän kanssa, jätimme viimeiset jäähyväiset yhdessä. En muista tuliko isä kanssani ulos, mutta minä menin vähäksi aikaa, en halunnut nähdä kun arkku suljetaan, se tuntui liian raskaalta. Olin juuri nähnyt miten rauhaisasti nukut ja halusin säilyttää sen näyn mielessäni. Mutta sitten kun piti siirtää autoon, halusin kantaa. Halusin jotenkin huolehtia siitä että kaikki menee oikein, minun oli yksinkertaisesti pakko. Ajoimme kappelille kirkon luokse, samalla kirkon kellot soivat. Sain istua autossa kanssasi, Maritta ajoi. Olimme päättäneet että sinä päivänä minä saan olla kyydissä, äiti olisi sitten sinun hautajaisissasi, niinhän se oikein kuuluu. Perillä kappelilla meillä oli hiljainen hetki, seisoimme ympärilläsi auton luona ja kuuntelimme kelloja. Siinä meni kauan, mutta minusta ne olisivat voineet soida kauemmin, en halunnut jättää sinua kappelille, en ollut valmis, mutta oli pakko. Kannoimme sinut sisään ja sanoimme jotain, luulen että sanoin ”nähdään” tai vastaavaa. Illalla kävimme sytyttämässä kynttilän ulkopuolella ja seisoimme siinä hetken, aivan hiljaa. Magnus ja Ritvakin olivat käyneet sytyttämässä kynttilän. Kävimme siellä joka ilta, kunnes oli hautajaistesi aika, ei voinut olla käymättä, jollain tapaa lohdutti tietää, että olit siellä, vain ovi erotti meidät toisistamme. Sytytimme kynttilän joka ilta ja olimme hiljaa, ajattelimme sinua.

Jollain tapaa tuntui hyvältä että sinä viimeinkin olit kotona, etkä tuhannen kilometrin päässä, mutta kaikki muu oli vaikeaa, en voi edes ymmärtää miten on mahdollista että sinä olet poissa, enkä halua ymmärtää, mutta ajan kanssa minun on kuitenkin pakko. En halunnut sinua kotiin tällä tavalla, halusin sinut takaisin, elävänä ja iloisena niin kuin aina olit. Mutta yksi asia on hyväksyttävä, elämä on epäoikeudenmukaista ja aina ei saa mitä haluaa.

Toivon että ihmiset ymmärtävät mitä sinä merkitset minulle, olet kaikki mitä minulla on. Muistan kun yhtenä päivänä puhuin jonkin naisen kanssa jäähallin pihassa, hän halusi kertoa miten surullinen hän oli meidän puolestamme. Muistan kuinka sanoin hänelle että antaisin kaiken mitä minulla on jos saisin Jonin takaisin. Hän sanoi että kyllähän sinulla on raskasta, mutta vanhempasi kärsivät eniten, ajattelisit heitä enemmän. En oikein ole samaa mieltä, tiedän että isällä ja äidillä on suuri suru, suuremmaksi se ei voi tulla, on taatusti hirveintä maailmassa menettää oma lapsi. Mutta kaikkien suru on erilainen, minun suruni on erilainen kuin vanhempiemme, äiti kokee asian eri tavalla kuin isä, kukaan ei sure samalla tavalla. En väitä että surisin enemmän kuin joku muu, surua ei voi mitata. Luulen ettei se nainen tiennyt miten läheisiä sisarukset voivat olla, se on harmi. Hän ei todellakaan ymmärtänyt miten paljon minä sinua rakastan ja kuinka läheisiä olemme. Mutta minä voin olla onnellinen siitä että olen saanut kokea mitä sisarusrakkaus on parhaimmillaan. En koskaan olisi voinut saada parempaa veljeä kuin sinä, tai tulla yhtä läheiseksi kenenkään toisen kanssa. Sinä olet numero 1 ikuisesti.

Dom första två veckorna efter din bortgång minns jag inte så mycket av. Det är bara gråtande jag kommer ihåg bäst, någon enstaka händelse därifrån har fastnat i huvudet. Inte så konstigt för vi räknade att vi sov sammanlagt 10 timmar under dom första 2 veckorna. Man ville inte sova, man vågade inte, jag var rädd att det händer nåt i sömnen och sen framförallt saknade man dig så mycket, du var den enda som fick plats i huvudet. Minnet var så dåligt att jag glömde dricka alls, mat ville man ju verkligen inte ha, men inte ens vatten gick ner. Jag fick åka till akuten en gång, jag hade torkat ut så att jag hade blåa händer, skakade och frös så att jag satt med en filt fast det var 25 grader varmt.

Samma dag du somnade in, var Astrid (mamma till din klasskompis och mammas chef) och hälsade på. Det minns jag väl. Jag förstod inte först vem det var som kom, men jag minns när hon kramade mig att det kändes bra, hon var så varm och omtänksam, trygg. Hon liknar våran mamma, väldigt mycket. Jag sa faktiskt efteråt att det var som att mamma kramade mig. Jag minns inte så bra vad vi har pratat om, gråtit mest tror jag, men hennes närvaro var lugnande.

Nästa dag kom Stefan Aro, din konfirmationspräst. Jag vet att ni kom bra överens, jag minns att du gärna gick på ”konfirmationslektioner” förra våren. Men jag hade ju verkligen inte förstått hur mycket han tyckte om dig, han berättade om lektionerna ni haft, hur du var där. Och att ni hade en egen hälsning som ni använde när ni råkade träffas på affären tex. Jag måste säga att jag har inte gillat präster, jag har alltid varit lite rädd för dom, men Stefan behöver man inte vara rädd för, man kan vara precis som man är i hans sällskap. Han har hälsat på oss flera ggr senare också. Det känns alltid bra när man vet att han kommer, och sen när han åkt är man helt lugn resten av dagen. Hoppas han aldrig slutar att hälsa på hos oss.

Samtidigt kom även Magnus och Ritva. Jag såg på dom hur ont det gjorde, nästan lika ont som det gjorde i oss. Men det är inte alls konstigt, du och Magnus har varit bästa vänner i flera år, ni känner varandra så bra. Jag förstår väl varför ni är bästa vänner, ni är båda lugna, snälla, omtänksamma och glada. Otroligt fina killar båda två. Vi är så glada över att få känna Magnus och Ritva, dom har varit en stor stöd i nöden. Vi har hälsat på hos varandra flera ggr. Det känns alltid bra, vi har roligt. Första gångerna var det så klart jobbigt också, man var så ledsen när man tänkte att du inte är med som förut. Men nu har man ju lugnat sig lite, och jag vet faktiskt att du är med ändå, annars skulle det inte kännas så bra. Vi ser dig inte, men du finns i våra hjärtan, på så sätt är du alltid nära. Och jag tror helt på det som Jennie skrev, du sitter där uppe på ett moln och vakar över oss.
Magnus och Ritva är två personer som jag vill ha som vänner resten av mitt liv, det hade du också haft. Så jag tycker att vi ska fortsätta med våra kaffekvällar! Ja Joni, du har fått mig att dricka kaffe…

Det värsta under dom här första veckorna var att du var borta, dom skickade dig till Umeå, för obduktion. Vilket visst är bra så att vi får veta vad det var som hände med dig. Men det räckte inte med det. Du blev skickat ännu längre bort, till Uppsala. Det tog 5 veckor innan du kom till Övertorneå igen. Under den här tiden hade vi ju fattat att vi helt enkelt måste börja planera en begravning, din begravning. Vi anlitade begravningsbyrån från Ylitornio. Och allt började med att välja ut kista åt dig…det är nog det näst värsta jag upplevt, efter att du somnade in. Men man var bara tvungen, vi tänkte på vad du tycker om och lyckades till slut. Du älskar trä och framförallt dom stora tallarna vi har på gården. Och gillar absolut inte vitt, så vi valde ut en kista gjort av massiv furu, med fina graveringar och bara lackering. Sen kom ju alla blommor och verser, var det skulle hållas osv. Sen en dag fick vi gå och välja en gravplats. Vi valde Skogskyrkogården, du gillar lugn och ro, natur och höga platser så det var inte fråga om nåt annat. Sen finns ju även där stora tallar precis som hemma.

Vi fick flytta fram begravningen en gång, för att du inte kom tillbaka. Man bara väntade att telefonen skulle ringa och dom sa att du skickas tillbaka hit. Jag väntade fortvarande på att dom ringer och berättar att du vaknat. Jag drömde också att du själv ringde och sa att du kommer hem. Men så blev det inte hur mycket jag än önskade…

Nu känner jag att det har blivit tillräckligt långt, jag orkar skriva mer, det är ganska jobbigt, man gråter mycket när man skriver sånt här. I nästa inlägg berättar jag om när du äntligen kom tillbaka och om hur det var att se dig sista gången.

God natt min kära bror!

En muista paljoa kahdesta ensimmäisestä viikosta poismenosi jälkeen, itkemisen muistan parhaiten, jokin tapahtuma sieltä täältä on jäänyt mieleen. Ei niin kummaa koska laskimme että nukuimme ensimmäisen kahden viikon aikana yhteensä 10 tuntia. Kukaan ei halunnut nukkua, eikä uskaltanut, minä pelkäsin että unessa tapahtuu jotakin ja enimmäkseen vain ikävöi sinua niin paljon, olit ainoa asia joka päähän mahtui. Muisti oli niin huono että unohdin juomisen kokonaan, ruokaa nyt ei todellakaan tehnyt mieli, mutta edes vesi ei mennyt alas. Jouduin päivystykseen kerran, olin niin kuivunut että kädet olivat siniset, vapisin ja palelin niin että minulla oli peitto vaikka oli 25 astetta lämmintä.

Samana päivänä kun nukuit pois, Astrid (luokkakaverisi äiti ja meidän äitin pomo) tuli käymään. Sen muistan hyvin. En edes ensin ymmärtänyt kuka tuli, mutta muistan miten hyvälle tuntui kun hän halasi minua, hän oli niin lämmin ja huolehtivainen, turvallinen. Hän muistuttaa meidän äitiämme, paljon. Sanoinkin jälkeenpäin että tuntui kuin olisin halannut äitiä. En muista niin hyvin mistä puhuimme, itkimme varmaan enimmäkseen, mutta hänen läsnäolonsa oli rauhoittavaa.

Seuraavana päivänä tuli myös Stefan Aro, rippipappisi. Tiedän että tulette hyvin toimeen, muistan että kävit mielelläsi ”rippitunneilla” edellisenä keväänä. Mutta en ollut ymmärtänyt miten paljon hän todella piti sinusta, hän kertoi tunneistanne, millainen olit siellä. Ja että teillä oli oma tervehdys jota käytitte kun satuitte tapaamaan muuten vaikka kaupassa. Minun täytyy tunnustaa etten ole ennen pahemmin pitänyt papeista, olen jotenkin pelännyt heitä, mutta Stefania ei tarvitse pelätä, hänen seurassaan voi olla oma itsensä. Hän on käynyt luonamme useita kertoja myöhemminkin. Tuntuu aina hyvältä kun tietää että hän on tulossa, ja sittenkin kun hän on jo lähtenyt, on rauhallinen olo koko loppupäivän. Toivottavasti hän ei koskaan lakkaa käymästä meillä.

Yhtä aikaa tulivat myös Magnus ja Ritva. Näin kuinka heihin sattui, melkein yhtä paljon kuin meihin. Mutta se ei ole ollenkaan kummallista, sinä ja Magnus olitte parhaat ystävät monta vuotta. tunnette toisenne niin hyvin. Ymmärrän hyvin miksi olette parhaat ystävät, olette molemmat rauhallisia, kilttejä, ajattelevaisia ja iloisia. Uskomattoman hienoja nuoria miehiä kumpikin. Olemme iloisia siitä että saamme tuntea Magnuksen ja Ritvan, he ovat olleet suuri tuki hädässä. Olemme käyneet toistemme luona kylässä monta kertaa. Se tuntuu aina hyvältä, meillä on hauskaa. Ensimmäiset kerrat olivat myös vaikeita, tuli niin surullinen olo, kun mietti että sinä et ole mukana niin kuin ennen. Mutta nyt on jo vähän rauhoittunut, ja tiedän varsin hyvin että sinä olet mukana, muuten se ei tuntuisi niin hyvältä. Emme näe sinua, mutta olet sydämissämme, sillä tavalla olet aina lähellä. Ja uskon täysin siihen mitä Jennie kirjoitti, että istut pilven päällä siellä ylhäällä ja vartioit meitä. Magnus ja Ritva ovat kaksi sellaista henkilöä jotka haluan pitää ystävinäni lopun elämäni, niin olisit sinäkin halunnut. Joten meidän täytyy jatkaa näitä kahvi-iltoja. Ja Joni, sinä olet saanut minut juomaan kahvia…

Pahinta näiden ensimmäisten viikkojen aikana oli että sinä olit poissa, sinut lähetettiin Uumajaan ruumiinavaukseen. Mutta se on hyvä, saamme siten tietää mitä sinulle tapahtui. Se ei riittänyt. Sinut lähetettiin vielä kauemmaksi, Upsalaan. Kesti viisi viikkoa ennekuin tulit takaisin Övertorneålle. Ajan kuluessa olimme ymmärtäneet että meidän on pakko alkaa suunnitella hautajaisia, sinun hautajaisiasi. Otimme avuksi hautaustoimiston Ylitorniolta. Kaikki alkoi sillä että meidän täytyi valita sinulle arkku… se on varmasti toiseksi pahin asia jonka olen kokenut, poisnukkumisesi jälkeen. Oli vain pakko, mietimme mistä pidät ja lopulta onnistuimme. Rakastat puuta ja varsinkin niitä suuria mäntyjä jotka meidän pihassamme kasvavat. Etkä todellakaan pidä valkoisesta, joten valitsimme hongasta tehdyn arkun, jossa oli hienot kaiverrukset ja vain lakkaus. Sitten tietysti kaikki kukat, värssyt, missä tilaisuus pidettäisiin jne. Sitten eräänä päivänä saimme valita hautapaikan. Valitsimme Metsähautausmaan, sinä pidät rauhasta ja hiljaisuudesta, luonnosta ja korkeista paikoista, mikään muu ei siis tullut kysymykseenkään. Ja siellä on vielä niitä suuria mäntyjä, ihan kuin kotona.

Saimme siirtää hautausta kerran, et tullut vielä takaisin. Odotin vain että puhelin soisi ja joku sanoisi että nyt sinut lähetetään takaisin. Minä odotin vieläkin että joku soittaa ja kertoo sinun heränneen. Näin myös unta että sinä itset soitit ja sanoit tulevasi kotiin. Mutta niin ei käynyt vaikka kuinka toivoin.

Nyt minusta tuntuu että tämä on tarpeeksi pitkä, en jaksa kirjoittaa enempää, tämä on aika raskasta, itkettää paljon kun kirjoittaa tällaista. Seuraavassa jutussa kerron siitä kun viimein tulit takaisin ja millaista oli nähdä sinut viimeisen kerran.

Hyvää yötä rakas veljeni!

Klockan 11.15 Livet stannade till. Du vaknade inte. Jag försökte väcka dig men det gick inte, du sov, förevigt.

Den dagen var allt bara kaos, jag fattade inte alls att du kan vara borta. Jag fattar fortvarande inte. Jag lever om den dagen om och om igen, det kommer jag nog att göra länge.

Jag förstår inte. På natten hade jag pratat med dig, du såg på tv. Du sa att snart ska du börja sova, imorn ska vi fara och bada och fiska. Men sen vaknade du inte. Jag fattade inte alls att du inte vaknar, jag trodde att du var medvetslös av nån anledning. Först när mamma o pappa sa att du kommer inte att vakna, då förstod jag.

Vi försökte klara det på nåt sätt, göra allt rätt, det kom en ambulans, polisen, läkare, präst, bårbil och alla släktingar som bara kunde. Alla ville se dig en gång till. Du sov i din säng när vi läste några böner och sjöng några psalmer, sen var vi tvungna att ta dig till kylrummet på vårdcentralen. Jag bara väntade att du vaknar, jag ville inte lämna dig där, jag ville väcka dig o ta dig hem.

Jag hamnade i chock, jag kunde inte ens gråta, först vid sju på kvällen kom det, o det räckte länge, jag skrek o grät, jag grät hela natten också och nästa dag så mycket att jag kräktes många ggr. Jag sov inte alls den natten, jag pratade och grät med mormor, ibland gick jag till mamma och pappa. Jag väntade på att någon ringer och säger att du har vaknat. Men ingen ringde.

Min enda bror är borta. Min bästa vän är borta. Vi hade så mycket planer för livet. Du är den viktigaste människan i mitt liv. Jag minns när jag för första gången fick hålla om dig, du var inte ens ett dygn gammal, jag var nästan 7 år. Jag hade väntat på dig i 9 månader. Jag ville bara att mamma ska föda fort så jag får ta hand om dig. Jag fick komma till sjukhuset och hälsa på dig. Den stunden var den lyckligaste i hela mitt liv. Vi växte tillsammans, jag minns att nu när vi var äldre så har vi skämtat om att ingen kan slå oss när vi två är tillsammans, så kändes det. Nu är du, min halva, borta, jag förstår inte hur jag ska kunna leva utan dig, jag vill inte ens, men jag måste och jag gör det för dig. Du hade aldrig gett upp, då gör inte jag det heller.

En sak är säker, jag älskar dig mer än jag älskar någon annan, med hjälp av det försöker jag klara mig. Du ger mig styrka.

                                                      
                                                            
                                              Här håller jag om dig för första gången.

Klo. 11.15 Elämä pysähtyi. Et herännyt. Yritin herättää sinua mutta ei se onnistunut, sinä nukuit, ikuista unta.

Se päivä oli pelkkää kaaosta, en käsittänyt ollenkaan että sinä voit olla poissa. En käsitä vieläkään. Elän sitä päivää yhä uudestaan, varmaan vielä kauan.

En ymmärrä. Vielä yöllä olin puhunut sinulle, katsoit tv.tä. Sanoit alkavasi pian nukkumaan, huomenna pitäisi lähteä uimaan ja kalalle. Mutta sitten et herännytkään. En tajunnut ollenkaan ettet herää, kuvittelin että olet jostain syystä tajuton. Vasta kun isä ja äiti sanoivat ettet enää herää, sitten minä vasta ymmärsin.

Yritimme jotenkin selvitä, tehdä kaiken oikein, meille tuli ambulanssi, poliisi, lääkäri, pappi, ruumisauto ja kaikki sukulaiset jotka pääsivät. Kaikki halusivat vielä nähdä sinut. Nukuit sängyssäsi kun rukoilimme ja lauloimme muutaman virren, sitten sinut piti viedä terveyskeskuksen kylmähuoneelle. Minä vain odotin että heräät, en halunnut jättää sinua sinne, halusin herättää sinut ja viedä sinut kotiin.

Menin jotenkin shokkiin, en edes saanut itkettyä, vasta 7.ltä illalla itku tuli, ja sitä riitti, huutoa ja itkua, itkin seuraavan yön ja päivän, niin että oksensin monta kertaa. En nukkunut sinä yönä olleenkaan, puhuin ja itkin mummun kanssa, välillä menin isän ja äitin luokse. Odotin että joku soittaa ja sanoo että olet herännyt.

Kukaan ei soittanut.

Ainut veljeni on poissa. Paras ystäväni on poissa. Meillä oli niin paljon suunnitelmia elämälle. Sinä olet minulle tärkein ihminen koko maailmassa. Muistan vieläkin kun sain sinut syliini ensimmäisen kerran, sinä et ollut vielä vuorokautta vanha, minä en vielä 7 vuotta. Olin odottanut sinua 9 kuukautta. Halusin vain että äiti synnyttää äkkiä, että pääsen hoitamaan sinua. Pääsin sairaalaan katsomaan sinua. Se hetki oli elämäni onnellisin. Kasvoimme yhdessä, nyt vanhempana muistan kun vitsailimme että meitä kahta yhdessä ei voita mikään, sille se tuntui. Nyt sinä, puolikkaani olet poissa, en ymmärrä miten osaan elää ilman sinua, en edes halua, mutta minun on pakko, vaikka vain sinun takiasi. Sinä et olisi antanut periksi ikinä, en siis minäkään. 

Yksi asia on varma, rakastan sinua enemmän kuin ketään, sen avulla yritän selvitä. Sinä annat minulle voimaa.


                                                              

                                                        Tässä olet ensi kertaa sylissäni.

Den här bloggen är gjort för Jonis minne. Ni som kommer hit och läser vänligen respektera att detta inte är någon allmän diskussionsforum. Ni får gärna skriva era tankar om Joni och hälsningar till han, men håll er där, bloggen är framtagen för att hedra min kära bror och hans minne.

Jag vill tacka Jennie än en gång, att du tog dig tid att göra designen, den är otroligt fin. Utan dig hade det bara blivit en vanlig blogg!

Joni! Jag ville ha en blogg om dig, för jag älskar att skriva och framför allt älskar jag dig. Det här är ett sätt att se till att det alltid finns kvar minnen om dig, du lever vidare i mina tankar och jag vill gärna dela av mig av dom, bara för att alla ska veta vilken fin bror jag har.

Tämä blogi on tehty Jonin muistolle. Te jotka tulette lukemaan tänne, kunnioittakaa ystävällisesti toivomustani, tämä ei ole mikään yleinen keskustelufoorumi. Saatte mieluusti kirjoittaa ajatuksianne Jonista ja terveisiä hänelle, mutta pidättäytykää siinä, blogi on perustettu kunnioittaakseni rakasta veljeäni ja hänen muistoaan.

Kiitos vielä kerran Jennie, että otit aikaa ja teit sivun, se on uskomattoman hieno. Ilman sinua tästä olisi tullut vain tavallinen blogi!

Joni! Halusin tehdä blogin sinusta, koska rakastan kirjoittamista, ja vielä enemmän rakastan sinua. Tämä on keino varmistua siitä että muistot sinusta ovat aina jäljellä, sinä elät muistoissani ja haluan jakaa ne muistot, koska haluan muidenkin tietävän miten hieno veli minulla on.