Här emellan var också din födelsedag, du fyllde 16. Den dagen var jätte jobbig, allt kändes så hopplöst. Du och pappa är födda samma dag, 18 augusti. Han hade nog än ännu svårare dag än vi andra. Ni har trots allt firat eran födelsedag tillsammans i 15 år. Vi tänkte först att det får bara bli en dålig dag med alla andra dagar, men sen kom vi på att du hade velat fira födelsedagen. Det var ingen glad stämmning, vi grät bara för det mesta. Men vi köpte en glasstårta som du tycker om och släkten kom på besök. Mina gudföräldrar var också här då, tur. Dom har varit till så stor stöd under den här tiden att jag kan inte annat än tacka av hela mitt hjärta. Våra familjer har så fina minnen tillsammans, skönt att dom finns kvar.

Du kom tillbaka till Övertorneå den 26 augusti nångång på eftermiddagen.

Nästa dag den 27 augusti, exakt en månad efter att du somnade in, fick vi se dig för sista gången.Vi samlades utanför vårdcentralen, alla som nu kunde komma. Maritta kom med kistan från Finland.

Vi var mamma, pappa, jag, farmor, farbror, faster, Serena, Henrik, fasters man och Ritva. Sedan Maritta och Tiina från begravningsbyrån och Maire sjuksköterskan från vårdcentralen. Vi gav dina kläder och smycken till Maritta, dom fixade allt, medans vi väntade utanför. Sedan kom Maritta och bad oss komma in. Mamma gick först med farbror, jag stannade ute med pappa och dom andra, farmor gick också in. Jag och pappa funderade på om vi vågar se på dig. Jag var livrädd. Men sen kom farbror och sa åt oss vi måste komma, jag frågade även mamma vad hon tyckte, jag ville se dig, men var rädd fortvarande. Hon tyckte att det gick bra.

Vi gick in med pappa samtidigt. Jag glömde bort allt annat när jag såg dig, jag minns inte ens vilka var där inne hos dig, jag såg bara dig. Du låg och sov i kistan, så fridfullt, lika fin som alltid. Min vackra bror, min ängel. Jag pratade med dig, som ingen annan hade varit i rummet, jag koncentrerade mig bara på dig och var helt omedveten om vad dom andra gjorde eller sa.

Du hade dina favoritjeans, den nya fina skjortan och dina favoritskor, halsbandet med finska lejonet och den nya fina kepsen la vi på din axel. I din ficka la mamma ditt mopedkort, foton på oss alla och alla släktingar som var viktiga för dig och ett morrhår från Klumpen. Sedan fick du med dig även en kopia på din lönebesked, du fick aldrig göra nåt roligt med dina pengar från sommarjobbet, dom kom samma dag du somnade in. Vi gjorde det för att du av någon anledning skämtade om att du skulle köpa får för alla pengar. Så vi tänkte att dom vackraste fåren finns ju i himmelen, du kan ju köpa fåren där när du inte hann göra det här på jorden. Allt det här känns viktigt, vi tänkte att du hade velat ha med dig dom här sakerna så det fick bli så.

Jag smekte ditt mjuka hår, dina kinder, som var lite röda, som att du hade bastat nyss. Du såg så lugn ut när du sov att jag vet att du har det bra. Men än väntade jag på att du skulle vakna, jag ville bara ta dig hem. Det såg ut som att du bara sov helt vanligt och jag hade så svårt att acceptera att från den sömnen du sov gick det inte att väcka dig hur mycket jag än ville det.

Vi sjöng en psalm och alla fick ta en sista farväl. Serena och Henrik fick inte se dig. Det förstår man ju, Serena är bara 5 år, hon har svårt att förstå att du är borta, mycket svårare än vi vuxna har det. Det hade varit för mycket för henne. Det är nästan omöjligt att ge henne en förklaring som hon är nöjd med, det går knappt att förklara åt henne. Och Henrik är så liten att han hade inte förstått alls, varför du är där, han hade nog försökt väcka dig, precis som jag ville göra. Serena har pratat med mig flera ggr om dig, hon är så ledsen när du inte spelar fotboll med henne nå mer, och sen undrade hon om du hör henne och ser henne från himmelen. Jag berättade att Joni ser henne hela tiden, han hör allt Serena säger och vakar över henne. Då var hon ganska nöjd, men hon tyckte det var ändå orättvist. Och det är ju det, inget är mer orättvist än att du är borta. Henrik såg på ditt foto på julafton. Han pekade på den, såg på mig och mumlade något. Det var som att han frågade var hans gudfar är. Han vet att du är borta och saknar dig, man såg det tydligt på hans reaktion med fotot. Men åt han går det inte att förklara alls, inte än, han är för liten.

Nu tappade jag bort mig lite, men tycker att det jag berättade hör till saken. Jag stannade hos dig sist med mamma och pappa, vi tog ett sista farväl tillsammans. Sen minns jag inte om pappa kom ut med mig, men jag gick ut för jag ville inte se när dom stänger kistan, det kändes för tungt. Jag hade nyss sett att du sover fridfullt och ville bevara den synen. Men sen när det var dags att lyfta dig till bilen, ville jag bära. Det var som att jag såg till att allt går rätt till, jag var bara tvungen. Vi körde dig till kapellet vid kyrkan, samtidigt spelade dom klockor. Jag fick sitta i bilen med dig, Maritta körde. Vi hade bestämt att jag fick åka den dagen, mamma skulle åka sen när det var begravning, det är ju så det går rätt till. Framme vid kapellet hade vi en tyst stund, vi stod runt om kring dig vid bilen och lyssnade på klockorna. Det tog länge, men jag kände att dom hade fått spela ännu längre, jag ville inte lämna dig på kapellet, jag var inte färdig, men man var tvungen. Vi bar in dig och sa nåt, jag tror jag sa ”vi ses” eller nåt liknande. På kvällen var vi och tände ljus utanför och stod där ett tag, helt tysta. Magnus och Ritva hade också varit och tänt ett ljus till dig. Vi var dit varje kväll, tills det var dags för din begravning, man kunde inte låta bli, på något sätt var det en tröst att veta att du var där, bara dörren skiljde oss åt. Vi tände ett ljus varje kväll och var bara tysta, vi tänkte på dig.

På nåt sätt kändes det bra att du äntligen var hemma, du var nära och inte 100mil bort, men sen allt annat var bara jobbigt, jag kan inte förstå att det är ens möjligt att du är borta, jag vill inte heller, men med tiden blir jag nog tvungen. Jag ville inte ha dig hem så här, jag ville ha dig tillbaka, levande och glad som du alltid var. Men det är en sak man måste acceptera, livet är orättvist och man får inte alltid det man vill.

Jag hoppas folk förstår vad du betyder för mig, du är allt jag har. Jag minns en dag jag pratade med någon kvinna utanför ishallen, hon ville berätta hur ledsen hon var för våran skull. Jag minns hur jag sa åt henne att jag skulle ge allt jag har om jag fick Joni tillbaka. Hon sa att visst har du det jobbigt, men dina föräldrar lider mest, tänk på dom istället. Jag håller inte riktigt med, jag vet att mamma och pappa har en stor sorg, större kan det inte bli, det är säkert det värsta i världen att förlora sitt eget barn. Men alla har en olika sorg, min är annorlunda än våra föräldrars, mamma känner annorlunda än pappa, ingen sörger likadant. Jag tänker inte påstå att jag sörger mer än någon annan, sorg går inte att mäta. Jag tror den där kvinnan vet inte hur nära syskon kan vara, det är synd. Hon förstod verkligen inte hur mycket jag älskar dig och hur nära vi är. Men sen kan ju jag vara glad att jag fått uppleva hur syskonkärlek är som bäst. Jag hade aldrig kunnat få en bättre bror eller bli lika nära med någon annan. Du är nummer 1 förevigt.

Tässä välissä oli myös syntymäpäiväsi, täytit 16. Se päivä oli todella raskas, kaikki tuntui niin toivottomalta. Sinä ja isä olette syntyneet samana päivänä, 18 elokuuta. Hänellä oli varmasti vielä raskaampi päivä kuin meillä muilla. Olette kuitenkin viettäneet syntymäpäiväänne yhdessä 15 vuoden ajan. Ajattelimme ensin että tämäkin saa olla yksi huono päivä muiden joukossa, mutta sitten älysimme että sinä olisit halunnut viettää syntymäpäivää. Ei ollut mitenkään hyvä ilmapiiri, itkimme vain enimmäkseen. Mutta ostimme sellaisen jäätelökakun josta pidät ja sukulaiset tulivat kylään. Minun kummini olivat myös täällä, onneksi. He ovat olleet niin suuri tuli että etten voi muuta kuin kiittää koko sydämestäni. Perheillämme on yhdessä niin hienoja muistoja, onneksi ne ovat jäljellä.

Sinä tulit takaisin Övertorneålle 26 elokuuta joskus iltapäivällä.

Seuraavana päivänä 27 elokuuta, tasan kuukausi siitä kun nukahdit ikuiseen uneen, saimme nähdä sinut viimeisen kerran. Keräännyimme terveyskeskuksen pihaan, kaikki jotka vain pääsivät.Maritta toi arkun suomesta.

Meitä oli äiti, isä, minä, mummo, setä, täti, Serena, Henrik, tädin mies ja Ritva. Ja sitten Maritta ja Tiina hautaustoimistosta ja Maire sairaanhoitaja terveyskeskuksesta. Annoimme vaatteesi ja korusi Marittalle, he laittoivat kaiken valmiiksi, me odotimme ulkona. Sitten Maritta tuli ja pyysi meitä sisälle. Äiti meni ensin isän veljen kanssa, minä jäin isän ja muiden kanssa ulos, mummukin meni sisälle. Mietin isän kanssa uskallammeko katsoa sinua. Minä pelkäsin kuollakseni. Mutta sitten isän veli tuli sanomaan että meidän on tultava, kysyin vielä äidin mielipidettä, halusin nähdä sinut, mutta minua pelotti vieläkin. Äiti sanoi ettei ollut mitään hätää.

Menin sisälle isän kanssa yhtä aikaa. Unohdin kaiken muun kun näin sinut, en muista edes keitä luonasi silloin oli, näin vain sinut. Sinä nukuit arkussa, niin rauhallisena, yhtä hienona kuin aina olet. Minun kaunis veljeni, minun enkelini. Puhuin sinulle, kuin huoneessa ei olisi ollut muita, keskityin vain sinuun ja olin täysin tietämätön siitä mitä muut tekivät tai sanoivat.

Sinulla oli lempifarkkusi, se uusi hieno kauluspaita ja lempikenkäsi, suomileijona kaulakoru ja sen uuden hienon lippiksen laitoimme olallesi. Äiti laittoi taskuusi mopokorttisi, valokuvat meistä kaikista ja myös kaikista sukulaisista jotka olivat sinulle tärkeitä ja sitten vielä Möykyn viiksikarvan. Sait myös mukaasi palkkakuittisi, et koskaan ehtinyt tekemään mitään hauskaa kesätyörahoillasi, palkkasi tuli samana päivänä kun nukahdit ikuiseen uneen. Tämä siksi että jostain syystä vitsailit ostavasi koko rahalla lampaita. Ajattelimme että kauneimmat lampaat ovat taivaassa, voit ostaa ne lampaat siellä, kun et koskaan ehtinyt tekemään sitä täällä maan päällä. Kaikki tämä tuntuu tärkeältä, ajattelimme että nämä asiat olisit halunnut mukaasi ja niin tehtiin.

Silitin pehmeitä hiuksiasi, poskiasi, ne punoittivat vähän, niin kuin olisit juuri saunonut. Näytit niin rauhalliselta nukkuessasi että tiedän sinun voivan hyvin. Mutta vieläkin odotin että heräät, halusin vain viedä sinut kotiin. Näytti siltä kuin olisit vain nukkunut aivan tavallisesti ja minun oli niin vaikea hyväksyä että unesta jota nukuit, sinua ei voi herättää vaikka kuinka halusinkin.

Lauloimme yhden virren ja kaikki sanoivat viimeiset jäähyväiset. Serena ja Henrik eivät nähneet sinua. Se on itsestään selvää, Serena on vain 5 vuotta, hänelle on tarpeeksi vaikeaa ymmärtää että sinä olet poissa, paljon vaikeampaa kuin meille aikuisille. Se olisi ollut hänelle liikaa. On melkein mahdotonta antaa hänelle selitys johon hän olisi tyytyväinen, hänelle on muutenkin melkein mahdottomuus selittää koko asiaa. Ja Henrik on niin pieni ettei hän olisi ollenkaan ymmärtänyt miksi olet siellä, hän olisi varmaan yrittänyt herättää sinua, niin kuin minäkin olisin halunnut. Serena on puhunut sinusta minulle monta kertaa, hän on niin surullinen kun et enää pelaa jalkapalloa hänen kanssaan, ja sitten hän mietti kuuletko ja näetkö hänet taivaasta. Kerroin että Joni näkee hänet koko ajan, Joni kuulee kaiken mitä Serena sanoo ja vartioi Serenaa. Siihen hän oli aika tyytyväinen mutta oli silti sitä mieltä että koko asia on epäreilua. Ja niinhän se on, mikään ei ole niin epäoikeudenmukaista kuin se että sinä olet poissa. Henrik katseli valokuvaasi jouluaattona. Hän osoitti sitä, katsoi minua ja mutisi jotain. Aivan kuin hän olisi kysynyt että missä kummisetä on. Hän tietää että olet poissa ja kaipaa sinua, se huomasi selvästi siitä miten hän reagoi valokuvaasi. Mutta hänelle ei voi selittää ollenkaan, ei vielä, hän on liian pieni.

Nyt vähän eksyin asiasta, mutta mielestäni kertomani kuuluu asiaan. Jäin luoksesi viimeisenä äidin ja isän kanssa, jätimme viimeiset jäähyväiset yhdessä. En muista tuliko isä kanssani ulos, mutta minä menin vähäksi aikaa, en halunnut nähdä kun arkku suljetaan, se tuntui liian raskaalta. Olin juuri nähnyt miten rauhaisasti nukut ja halusin säilyttää sen näyn mielessäni. Mutta sitten kun piti siirtää autoon, halusin kantaa. Halusin jotenkin huolehtia siitä että kaikki menee oikein, minun oli yksinkertaisesti pakko. Ajoimme kappelille kirkon luokse, samalla kirkon kellot soivat. Sain istua autossa kanssasi, Maritta ajoi. Olimme päättäneet että sinä päivänä minä saan olla kyydissä, äiti olisi sitten sinun hautajaisissasi, niinhän se oikein kuuluu. Perillä kappelilla meillä oli hiljainen hetki, seisoimme ympärilläsi auton luona ja kuuntelimme kelloja. Siinä meni kauan, mutta minusta ne olisivat voineet soida kauemmin, en halunnut jättää sinua kappelille, en ollut valmis, mutta oli pakko. Kannoimme sinut sisään ja sanoimme jotain, luulen että sanoin ”nähdään” tai vastaavaa. Illalla kävimme sytyttämässä kynttilän ulkopuolella ja seisoimme siinä hetken, aivan hiljaa. Magnus ja Ritvakin olivat käyneet sytyttämässä kynttilän. Kävimme siellä joka ilta, kunnes oli hautajaistesi aika, ei voinut olla käymättä, jollain tapaa lohdutti tietää, että olit siellä, vain ovi erotti meidät toisistamme. Sytytimme kynttilän joka ilta ja olimme hiljaa, ajattelimme sinua.

Jollain tapaa tuntui hyvältä että sinä viimeinkin olit kotona, etkä tuhannen kilometrin päässä, mutta kaikki muu oli vaikeaa, en voi edes ymmärtää miten on mahdollista että sinä olet poissa, enkä halua ymmärtää, mutta ajan kanssa minun on kuitenkin pakko. En halunnut sinua kotiin tällä tavalla, halusin sinut takaisin, elävänä ja iloisena niin kuin aina olit. Mutta yksi asia on hyväksyttävä, elämä on epäoikeudenmukaista ja aina ei saa mitä haluaa.

Toivon että ihmiset ymmärtävät mitä sinä merkitset minulle, olet kaikki mitä minulla on. Muistan kun yhtenä päivänä puhuin jonkin naisen kanssa jäähallin pihassa, hän halusi kertoa miten surullinen hän oli meidän puolestamme. Muistan kuinka sanoin hänelle että antaisin kaiken mitä minulla on jos saisin Jonin takaisin. Hän sanoi että kyllähän sinulla on raskasta, mutta vanhempasi kärsivät eniten, ajattelisit heitä enemmän. En oikein ole samaa mieltä, tiedän että isällä ja äidillä on suuri suru, suuremmaksi se ei voi tulla, on taatusti hirveintä maailmassa menettää oma lapsi. Mutta kaikkien suru on erilainen, minun suruni on erilainen kuin vanhempiemme, äiti kokee asian eri tavalla kuin isä, kukaan ei sure samalla tavalla. En väitä että surisin enemmän kuin joku muu, surua ei voi mitata. Luulen ettei se nainen tiennyt miten läheisiä sisarukset voivat olla, se on harmi. Hän ei todellakaan ymmärtänyt miten paljon minä sinua rakastan ja kuinka läheisiä olemme. Mutta minä voin olla onnellinen siitä että olen saanut kokea mitä sisarusrakkaus on parhaimmillaan. En koskaan olisi voinut saada parempaa veljeä kuin sinä, tai tulla yhtä läheiseksi kenenkään toisen kanssa. Sinä olet numero 1 ikuisesti.

Dom första två veckorna efter din bortgång minns jag inte så mycket av. Det är bara gråtande jag kommer ihåg bäst, någon enstaka händelse därifrån har fastnat i huvudet. Inte så konstigt för vi räknade att vi sov sammanlagt 10 timmar under dom första 2 veckorna. Man ville inte sova, man vågade inte, jag var rädd att det händer nåt i sömnen och sen framförallt saknade man dig så mycket, du var den enda som fick plats i huvudet. Minnet var så dåligt att jag glömde dricka alls, mat ville man ju verkligen inte ha, men inte ens vatten gick ner. Jag fick åka till akuten en gång, jag hade torkat ut så att jag hade blåa händer, skakade och frös så att jag satt med en filt fast det var 25 grader varmt.

Samma dag du somnade in, var Astrid (mamma till din klasskompis och mammas chef) och hälsade på. Det minns jag väl. Jag förstod inte först vem det var som kom, men jag minns när hon kramade mig att det kändes bra, hon var så varm och omtänksam, trygg. Hon liknar våran mamma, väldigt mycket. Jag sa faktiskt efteråt att det var som att mamma kramade mig. Jag minns inte så bra vad vi har pratat om, gråtit mest tror jag, men hennes närvaro var lugnande.

Nästa dag kom Stefan Aro, din konfirmationspräst. Jag vet att ni kom bra överens, jag minns att du gärna gick på ”konfirmationslektioner” förra våren. Men jag hade ju verkligen inte förstått hur mycket han tyckte om dig, han berättade om lektionerna ni haft, hur du var där. Och att ni hade en egen hälsning som ni använde när ni råkade träffas på affären tex. Jag måste säga att jag har inte gillat präster, jag har alltid varit lite rädd för dom, men Stefan behöver man inte vara rädd för, man kan vara precis som man är i hans sällskap. Han har hälsat på oss flera ggr senare också. Det känns alltid bra när man vet att han kommer, och sen när han åkt är man helt lugn resten av dagen. Hoppas han aldrig slutar att hälsa på hos oss.

Samtidigt kom även Magnus och Ritva. Jag såg på dom hur ont det gjorde, nästan lika ont som det gjorde i oss. Men det är inte alls konstigt, du och Magnus har varit bästa vänner i flera år, ni känner varandra så bra. Jag förstår väl varför ni är bästa vänner, ni är båda lugna, snälla, omtänksamma och glada. Otroligt fina killar båda två. Vi är så glada över att få känna Magnus och Ritva, dom har varit en stor stöd i nöden. Vi har hälsat på hos varandra flera ggr. Det känns alltid bra, vi har roligt. Första gångerna var det så klart jobbigt också, man var så ledsen när man tänkte att du inte är med som förut. Men nu har man ju lugnat sig lite, och jag vet faktiskt att du är med ändå, annars skulle det inte kännas så bra. Vi ser dig inte, men du finns i våra hjärtan, på så sätt är du alltid nära. Och jag tror helt på det som Jennie skrev, du sitter där uppe på ett moln och vakar över oss.
Magnus och Ritva är två personer som jag vill ha som vänner resten av mitt liv, det hade du också haft. Så jag tycker att vi ska fortsätta med våra kaffekvällar! Ja Joni, du har fått mig att dricka kaffe…

Det värsta under dom här första veckorna var att du var borta, dom skickade dig till Umeå, för obduktion. Vilket visst är bra så att vi får veta vad det var som hände med dig. Men det räckte inte med det. Du blev skickat ännu längre bort, till Uppsala. Det tog 5 veckor innan du kom till Övertorneå igen. Under den här tiden hade vi ju fattat att vi helt enkelt måste börja planera en begravning, din begravning. Vi anlitade begravningsbyrån från Ylitornio. Och allt började med att välja ut kista åt dig…det är nog det näst värsta jag upplevt, efter att du somnade in. Men man var bara tvungen, vi tänkte på vad du tycker om och lyckades till slut. Du älskar trä och framförallt dom stora tallarna vi har på gården. Och gillar absolut inte vitt, så vi valde ut en kista gjort av massiv furu, med fina graveringar och bara lackering. Sen kom ju alla blommor och verser, var det skulle hållas osv. Sen en dag fick vi gå och välja en gravplats. Vi valde Skogskyrkogården, du gillar lugn och ro, natur och höga platser så det var inte fråga om nåt annat. Sen finns ju även där stora tallar precis som hemma.

Vi fick flytta fram begravningen en gång, för att du inte kom tillbaka. Man bara väntade att telefonen skulle ringa och dom sa att du skickas tillbaka hit. Jag väntade fortvarande på att dom ringer och berättar att du vaknat. Jag drömde också att du själv ringde och sa att du kommer hem. Men så blev det inte hur mycket jag än önskade…

Nu känner jag att det har blivit tillräckligt långt, jag orkar skriva mer, det är ganska jobbigt, man gråter mycket när man skriver sånt här. I nästa inlägg berättar jag om när du äntligen kom tillbaka och om hur det var att se dig sista gången.

God natt min kära bror!

En muista paljoa kahdesta ensimmäisestä viikosta poismenosi jälkeen, itkemisen muistan parhaiten, jokin tapahtuma sieltä täältä on jäänyt mieleen. Ei niin kummaa koska laskimme että nukuimme ensimmäisen kahden viikon aikana yhteensä 10 tuntia. Kukaan ei halunnut nukkua, eikä uskaltanut, minä pelkäsin että unessa tapahtuu jotakin ja enimmäkseen vain ikävöi sinua niin paljon, olit ainoa asia joka päähän mahtui. Muisti oli niin huono että unohdin juomisen kokonaan, ruokaa nyt ei todellakaan tehnyt mieli, mutta edes vesi ei mennyt alas. Jouduin päivystykseen kerran, olin niin kuivunut että kädet olivat siniset, vapisin ja palelin niin että minulla oli peitto vaikka oli 25 astetta lämmintä.

Samana päivänä kun nukuit pois, Astrid (luokkakaverisi äiti ja meidän äitin pomo) tuli käymään. Sen muistan hyvin. En edes ensin ymmärtänyt kuka tuli, mutta muistan miten hyvälle tuntui kun hän halasi minua, hän oli niin lämmin ja huolehtivainen, turvallinen. Hän muistuttaa meidän äitiämme, paljon. Sanoinkin jälkeenpäin että tuntui kuin olisin halannut äitiä. En muista niin hyvin mistä puhuimme, itkimme varmaan enimmäkseen, mutta hänen läsnäolonsa oli rauhoittavaa.

Seuraavana päivänä tuli myös Stefan Aro, rippipappisi. Tiedän että tulette hyvin toimeen, muistan että kävit mielelläsi ”rippitunneilla” edellisenä keväänä. Mutta en ollut ymmärtänyt miten paljon hän todella piti sinusta, hän kertoi tunneistanne, millainen olit siellä. Ja että teillä oli oma tervehdys jota käytitte kun satuitte tapaamaan muuten vaikka kaupassa. Minun täytyy tunnustaa etten ole ennen pahemmin pitänyt papeista, olen jotenkin pelännyt heitä, mutta Stefania ei tarvitse pelätä, hänen seurassaan voi olla oma itsensä. Hän on käynyt luonamme useita kertoja myöhemminkin. Tuntuu aina hyvältä kun tietää että hän on tulossa, ja sittenkin kun hän on jo lähtenyt, on rauhallinen olo koko loppupäivän. Toivottavasti hän ei koskaan lakkaa käymästä meillä.

Yhtä aikaa tulivat myös Magnus ja Ritva. Näin kuinka heihin sattui, melkein yhtä paljon kuin meihin. Mutta se ei ole ollenkaan kummallista, sinä ja Magnus olitte parhaat ystävät monta vuotta. tunnette toisenne niin hyvin. Ymmärrän hyvin miksi olette parhaat ystävät, olette molemmat rauhallisia, kilttejä, ajattelevaisia ja iloisia. Uskomattoman hienoja nuoria miehiä kumpikin. Olemme iloisia siitä että saamme tuntea Magnuksen ja Ritvan, he ovat olleet suuri tuki hädässä. Olemme käyneet toistemme luona kylässä monta kertaa. Se tuntuu aina hyvältä, meillä on hauskaa. Ensimmäiset kerrat olivat myös vaikeita, tuli niin surullinen olo, kun mietti että sinä et ole mukana niin kuin ennen. Mutta nyt on jo vähän rauhoittunut, ja tiedän varsin hyvin että sinä olet mukana, muuten se ei tuntuisi niin hyvältä. Emme näe sinua, mutta olet sydämissämme, sillä tavalla olet aina lähellä. Ja uskon täysin siihen mitä Jennie kirjoitti, että istut pilven päällä siellä ylhäällä ja vartioit meitä. Magnus ja Ritva ovat kaksi sellaista henkilöä jotka haluan pitää ystävinäni lopun elämäni, niin olisit sinäkin halunnut. Joten meidän täytyy jatkaa näitä kahvi-iltoja. Ja Joni, sinä olet saanut minut juomaan kahvia…

Pahinta näiden ensimmäisten viikkojen aikana oli että sinä olit poissa, sinut lähetettiin Uumajaan ruumiinavaukseen. Mutta se on hyvä, saamme siten tietää mitä sinulle tapahtui. Se ei riittänyt. Sinut lähetettiin vielä kauemmaksi, Upsalaan. Kesti viisi viikkoa ennekuin tulit takaisin Övertorneålle. Ajan kuluessa olimme ymmärtäneet että meidän on pakko alkaa suunnitella hautajaisia, sinun hautajaisiasi. Otimme avuksi hautaustoimiston Ylitorniolta. Kaikki alkoi sillä että meidän täytyi valita sinulle arkku… se on varmasti toiseksi pahin asia jonka olen kokenut, poisnukkumisesi jälkeen. Oli vain pakko, mietimme mistä pidät ja lopulta onnistuimme. Rakastat puuta ja varsinkin niitä suuria mäntyjä jotka meidän pihassamme kasvavat. Etkä todellakaan pidä valkoisesta, joten valitsimme hongasta tehdyn arkun, jossa oli hienot kaiverrukset ja vain lakkaus. Sitten tietysti kaikki kukat, värssyt, missä tilaisuus pidettäisiin jne. Sitten eräänä päivänä saimme valita hautapaikan. Valitsimme Metsähautausmaan, sinä pidät rauhasta ja hiljaisuudesta, luonnosta ja korkeista paikoista, mikään muu ei siis tullut kysymykseenkään. Ja siellä on vielä niitä suuria mäntyjä, ihan kuin kotona.

Saimme siirtää hautausta kerran, et tullut vielä takaisin. Odotin vain että puhelin soisi ja joku sanoisi että nyt sinut lähetetään takaisin. Minä odotin vieläkin että joku soittaa ja kertoo sinun heränneen. Näin myös unta että sinä itset soitit ja sanoit tulevasi kotiin. Mutta niin ei käynyt vaikka kuinka toivoin.

Nyt minusta tuntuu että tämä on tarpeeksi pitkä, en jaksa kirjoittaa enempää, tämä on aika raskasta, itkettää paljon kun kirjoittaa tällaista. Seuraavassa jutussa kerron siitä kun viimein tulit takaisin ja millaista oli nähdä sinut viimeisen kerran.

Hyvää yötä rakas veljeni!

Klockan 11.15 Livet stannade till. Du vaknade inte. Jag försökte väcka dig men det gick inte, du sov, förevigt.

Den dagen var allt bara kaos, jag fattade inte alls att du kan vara borta. Jag fattar fortvarande inte. Jag lever om den dagen om och om igen, det kommer jag nog att göra länge.

Jag förstår inte. På natten hade jag pratat med dig, du såg på tv. Du sa att snart ska du börja sova, imorn ska vi fara och bada och fiska. Men sen vaknade du inte. Jag fattade inte alls att du inte vaknar, jag trodde att du var medvetslös av nån anledning. Först när mamma o pappa sa att du kommer inte att vakna, då förstod jag.

Vi försökte klara det på nåt sätt, göra allt rätt, det kom en ambulans, polisen, läkare, präst, bårbil och alla släktingar som bara kunde. Alla ville se dig en gång till. Du sov i din säng när vi läste några böner och sjöng några psalmer, sen var vi tvungna att ta dig till kylrummet på vårdcentralen. Jag bara väntade att du vaknar, jag ville inte lämna dig där, jag ville väcka dig o ta dig hem.

Jag hamnade i chock, jag kunde inte ens gråta, först vid sju på kvällen kom det, o det räckte länge, jag skrek o grät, jag grät hela natten också och nästa dag så mycket att jag kräktes många ggr. Jag sov inte alls den natten, jag pratade och grät med mormor, ibland gick jag till mamma och pappa. Jag väntade på att någon ringer och säger att du har vaknat. Men ingen ringde.

Min enda bror är borta. Min bästa vän är borta. Vi hade så mycket planer för livet. Du är den viktigaste människan i mitt liv. Jag minns när jag för första gången fick hålla om dig, du var inte ens ett dygn gammal, jag var nästan 7 år. Jag hade väntat på dig i 9 månader. Jag ville bara att mamma ska föda fort så jag får ta hand om dig. Jag fick komma till sjukhuset och hälsa på dig. Den stunden var den lyckligaste i hela mitt liv. Vi växte tillsammans, jag minns att nu när vi var äldre så har vi skämtat om att ingen kan slå oss när vi två är tillsammans, så kändes det. Nu är du, min halva, borta, jag förstår inte hur jag ska kunna leva utan dig, jag vill inte ens, men jag måste och jag gör det för dig. Du hade aldrig gett upp, då gör inte jag det heller.

En sak är säker, jag älskar dig mer än jag älskar någon annan, med hjälp av det försöker jag klara mig. Du ger mig styrka.

                                                      
                                                            
                                              Här håller jag om dig för första gången.

Klo. 11.15 Elämä pysähtyi. Et herännyt. Yritin herättää sinua mutta ei se onnistunut, sinä nukuit, ikuista unta.

Se päivä oli pelkkää kaaosta, en käsittänyt ollenkaan että sinä voit olla poissa. En käsitä vieläkään. Elän sitä päivää yhä uudestaan, varmaan vielä kauan.

En ymmärrä. Vielä yöllä olin puhunut sinulle, katsoit tv.tä. Sanoit alkavasi pian nukkumaan, huomenna pitäisi lähteä uimaan ja kalalle. Mutta sitten et herännytkään. En tajunnut ollenkaan ettet herää, kuvittelin että olet jostain syystä tajuton. Vasta kun isä ja äiti sanoivat ettet enää herää, sitten minä vasta ymmärsin.

Yritimme jotenkin selvitä, tehdä kaiken oikein, meille tuli ambulanssi, poliisi, lääkäri, pappi, ruumisauto ja kaikki sukulaiset jotka pääsivät. Kaikki halusivat vielä nähdä sinut. Nukuit sängyssäsi kun rukoilimme ja lauloimme muutaman virren, sitten sinut piti viedä terveyskeskuksen kylmähuoneelle. Minä vain odotin että heräät, en halunnut jättää sinua sinne, halusin herättää sinut ja viedä sinut kotiin.

Menin jotenkin shokkiin, en edes saanut itkettyä, vasta 7.ltä illalla itku tuli, ja sitä riitti, huutoa ja itkua, itkin seuraavan yön ja päivän, niin että oksensin monta kertaa. En nukkunut sinä yönä olleenkaan, puhuin ja itkin mummun kanssa, välillä menin isän ja äitin luokse. Odotin että joku soittaa ja sanoo että olet herännyt.

Kukaan ei soittanut.

Ainut veljeni on poissa. Paras ystäväni on poissa. Meillä oli niin paljon suunnitelmia elämälle. Sinä olet minulle tärkein ihminen koko maailmassa. Muistan vieläkin kun sain sinut syliini ensimmäisen kerran, sinä et ollut vielä vuorokautta vanha, minä en vielä 7 vuotta. Olin odottanut sinua 9 kuukautta. Halusin vain että äiti synnyttää äkkiä, että pääsen hoitamaan sinua. Pääsin sairaalaan katsomaan sinua. Se hetki oli elämäni onnellisin. Kasvoimme yhdessä, nyt vanhempana muistan kun vitsailimme että meitä kahta yhdessä ei voita mikään, sille se tuntui. Nyt sinä, puolikkaani olet poissa, en ymmärrä miten osaan elää ilman sinua, en edes halua, mutta minun on pakko, vaikka vain sinun takiasi. Sinä et olisi antanut periksi ikinä, en siis minäkään. 

Yksi asia on varma, rakastan sinua enemmän kuin ketään, sen avulla yritän selvitä. Sinä annat minulle voimaa.


                                                              

                                                        Tässä olet ensi kertaa sylissäni.

Den här bloggen är gjort för Jonis minne. Ni som kommer hit och läser vänligen respektera att detta inte är någon allmän diskussionsforum. Ni får gärna skriva era tankar om Joni och hälsningar till han, men håll er där, bloggen är framtagen för att hedra min kära bror och hans minne.

Jag vill tacka Jennie än en gång, att du tog dig tid att göra designen, den är otroligt fin. Utan dig hade det bara blivit en vanlig blogg!

Joni! Jag ville ha en blogg om dig, för jag älskar att skriva och framför allt älskar jag dig. Det här är ett sätt att se till att det alltid finns kvar minnen om dig, du lever vidare i mina tankar och jag vill gärna dela av mig av dom, bara för att alla ska veta vilken fin bror jag har.

Tämä blogi on tehty Jonin muistolle. Te jotka tulette lukemaan tänne, kunnioittakaa ystävällisesti toivomustani, tämä ei ole mikään yleinen keskustelufoorumi. Saatte mieluusti kirjoittaa ajatuksianne Jonista ja terveisiä hänelle, mutta pidättäytykää siinä, blogi on perustettu kunnioittaakseni rakasta veljeäni ja hänen muistoaan.

Kiitos vielä kerran Jennie, että otit aikaa ja teit sivun, se on uskomattoman hieno. Ilman sinua tästä olisi tullut vain tavallinen blogi!

Joni! Halusin tehdä blogin sinusta, koska rakastan kirjoittamista, ja vielä enemmän rakastan sinua. Tämä on keino varmistua siitä että muistot sinusta ovat aina jäljellä, sinä elät muistoissani ja haluan jakaa ne muistot, koska haluan muidenkin tietävän miten hieno veli minulla on.